17.12.2015

Jaettu oppimisen himo

Minussa on herännyt oppimisen himo.

Kuluneen kahden vuoden aikana olen päässyt osaksi kahta eri työyhteisöä, joiden molempien kenties silmiinpistävin piirre on suunnaton yhteinen intohimo oppia. 

Oppiminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Vuosien varrella olen riemulla osallistunut erilaisiin koulutuksiin ja valmennuksiin, jotka ovat tukeneet kasvuani ihmisenä, johtajana ja IT-ammattilaisena. Valmennukset ja niissä verkostoituminen on paitsi hyödyllistä myös hauskaa. Niiden aikana on syntynyt monia oivalluksia ja lämpimiä ihmissuhteita.

Tottakai minullakin on elämäni aikana ollut hyvinkin erilaisia asenteita oppimista kohtaan. Kenties niistä voi tunnistaa myös yritysten kehittymisen kannalta erilaisia oppimisen tasoja:

1) Oppiminen pakon edessä
2) Oppiminen urakehityksen välineenä
3) Oppiminen ilon lähteenä
4) Oppiminen uteliaisuuden tyydyttäjänä
5) Oppiminen strategisena kyvykkyytenä

Onnekseni en ole työskennellyt yrityksessä, jossa koulutuksiin mennään vain jos joku pakottaa. Tilanne ei kuitenkaan taida olla kovinkaan harvinainen, eikä myöskään niin synkkä, miltä se ensi näkemältä vaikuttaa. Monen yrityksen liiketoiminta ja yrityskulttuuri jauhaa paikallaan, koska työn sisältö ja sen johtaminen ohjaavat ihmisiä pysymään mukavuusvyöhykkeellä. Ennen pitkää ajaudutaan tilanteeseen, jossa kilpailukyky on palautettava ravistelemalla ihmisten osaamista. Vaikka lähtökohtaisesti oppimiseen pakotetaan, voidaan oikealla toteutuksella ja tuella saavuttaa merkittäviäkin muutoksia oppimisessa ja loikata edellä mainituilla tasoilla monia askelmia eteenpäin.

Oma kouluttautumiseni yrityselämässä parikymmentä vuotta sitten alkoi tasolta 2. Tuumailin koulutusten olevan ohituskaista uudella urapolulla etenemiseen haaveillessani siirtymisestä asiantuntijatehtävistä projektipäälliköksi, esimieheksi ja edelleen yhä laajempiin johtajan tehtäviin. Osin työnantajieni toimintamallit ja kulttuurit rohkaisivat suhtautumaan oppimiseen juuri näin. Monen urapolun askeleen ottamiseen vaadittiin tietyn koulutuksen läpikäyntiä. Kokonaisuuden ollessa hyvin mietitty, on jokaisella tällaisella oppimiskokemuksella ollut takuuvarmasti paikkansa ammatissa kehittymiseni kannalta.

Hyvässä työyhteisössä oppimisen taso pompahtaa varsin helposti tasoille 3 ja 4. Näillä oppimisen asenteilla varustetun ihmisen tai yrityksen tunnistaa yleensä siitä, ettei enää puhuta "koulutuksista" vaan juurikin oppimisesta, oivaltamisesta, kasvusta ja kenties näitä tukevasta valmennuksesta. Oppiminen, kokeileminen, asioista selvää ottaminen ja kokemusten jakaminen ovat keskeisiä työn ja johtamisen rakennuspalikoita. Valmennuksista muodostuu keskeinen osa työhyvinvoinnin ja työn ilon muodostamista. Syntyy positiivinen uteliaisuuden siivittämä tapa lähestyä ongelmia, ratkoa niitä ja lisätä ratkaisumallit osaksi yrityksen osaamispääomaa. Kommunikaatiossa toistuu yhä useammin kysymys "entä jos"?




Tasolla 5 yrityksen koko toiminta perustuu kykyyn oppia nopeammin ja paremmin kuin muut.  Oppimisesta tulee strategia. Erityisesti digitalisen universumin porteilla jatkuvan oppimisen kyvykkyys on merkittävä strategiaetu, joka luo pohjan todelliselle yrityksen ketteryydelle: ketteryys ei ole vain nopeaa toimintaa - ketteryys on ennen kaikkea nopeaa oppimista. Tällaisessa ympäristössä oppimista, kasvamista ja oivaltamista ei voi enää erottaa muusta toiminnasta, koska kaikki tekeminen rakentuu niiden päälle. Henkilökohtaisessa oppimisessa tämä tarkoittaa jatkuvaa oman tekemisen, kommunikaation, ajattelun, tunteiden ja päätösten reflektointia. Johtajana olen monesti julistanut rinta pulleana, että kyky reflektoida ja muuttaa sen pohjalta omaa toimintaa on kasvamisen kannalta kaikkein keskeisintä.

6) Jaettu oppimisen himo?

Olen tänään ehkä keskellä jotain vielä hätkähdyttävämpää. Keskellä työyhteisöä ja kulttuuria, joka ei opi vain toteuttaakseen yrityksen strategiaa tai toimiakseen ketterämmin kuin muut. Sitä luonnehtii erityisesti kollektiivinen tarve asettaa rima osaamiselle, oppimiselle ja oivaltamiselle yhä ylemmäs ja ylemmäs. Yhdessä. Koko ajan. Kysymys ei enää ole "mitä me tästä opimme?" vaan "miten voimme oppia tässä tilanteessa oppimaan enemmän?" Tai "miten me voimme oppia tässä tilanteessa auttamaan muita organisaatioita oppimaan enemmän?"

Tasoilla 1-5 oppiminen on tietyllä tavalla tahdonalaista toimintaa. Päätetään oppia ja kehittyä. Päätetään ottaa selvää. Päätetään uudistua. Kun nyt katson ympärilleni, minusta tuntuu, että oppiminen voi olla vieläkin enemmän. Se on alkuvoimaista tiedostamatonta intohimoa. Raikasta happea, jota keuhkomme ahmivat ja sydämemme pumppaavat ilman, että erityisesti päätämme tehdä niin. Sellaista toimintaa, jota ei voi mitenkään lopettaa voimatta pahoin.

Kuluneen syksyn aikana olen osallistunut huipputason valmennuksiin IT Akatemiassa ja IMD:ssa. Yksistään ne ovat saaneet oivalluksen kuolan valumaan suupielistäni. Vielä merkityksellisempää on kuitenkin itse työ edellä kuvatussa työyhteisössä. Se tunne, kun tajuaa, että me kaikki tuijotamme palavasti edessä siintävää rimaa ja mietimme yhtä aikaa sitä samaa: nostetaan vielä muutama sentti.

Tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. En ole keksinyt sille otsikkoa parempaa nimitystä.

Jaettu oppimisen himo.