22.1.2015

Hintasota osoittaa yhteiskuntamme nyrkkisäännöt päätöksenteosta

Olen seurannut mielenkiinnolla viime päivien keskustelua vähittäiskaupan hintasodasta. Viime viikonloppuna S-ryhmä kertoi alentavansa muutamien satojen tuotteiden hintoja pääasiassa Prismoissa ja osin myös S-marketeissa. Ilmoituksen jälkeen Suomi vuorotellen ihastui ja vihastui moisesta päätöksestä. Kun maanantaiaamun kahvit oli juotu ja tunteenpurkaukset tyynnytetty, vähittäiskaupan toimijoidemme liiketoimintaa alettiin ruotia kirurgisella tarkkuudella. Tuntuu, että kyseessä on melkein kansantalouttamme horjuttava päätös.




Alkuviikon aikana palstatilaa lohkesi ainakin seuraaville ajatuksille:
  1. Hintojen laskun myötä paljastui, että hinnat ovat olleet takavuosina aivan liian korkeita. Kauppiaat ovat tehneet tiliä törkeän korkeilla katteilla.
  2. Kyseessä on pelkkä markkinointikikka. Hintoja laskettiin vain häviävän pienessä osassa tuotteita. Todellinen hyöty kuluttajalle on pieni.
  3. Hintoja laskettiin vain suurissa marketeissa. Alhaisempien hintojen houkuttelemina asiakkaat siirtyvät pienistä kaupoista suuriin kauppakeskuksiin. Tämä on pienten lähikauppojen loppu.
  4. Hintoja laskettiin pääosin epäterveellisten elintarvikkeiden osalta. Hintojen alennuksista ei ole mitään hyötyä, mikäli haluaa valmistaa vähänkin erikoisempaa tai terveellisempää ruokaa.
  5. Kaupan työntekijöiden asema huononee, koska hintojen lasku jäädyttää palkat. Toivotut investoinnit uusiin ja olemassaoleviin myymälöihin vähenevät, jolloin työpaikat eivät ainakaan lisäänny eikä myymäläverkosto kehity.
  6. Hintojen laskemisen takia valtio nostaa arvonlisäveroa. Todellisuudessa hinnat siis nousevat.
  7. S-ryhmä sohaisi ampiaispesää. Hintojen lasku johtaa hintasotaan, jossa häviävät kaikki osapuolet. Yhteiskuntamme kannalta toimijoiden välinen kauhun tasapaino on turvallisempi vaihtoehto kuin hintasota.
  8. Hintojen lasku romuttaa kestävän kehityksen, koska asiakasvirrat kaupan suuriin myymälöihin pakottavat meidät kohti vähemmän ekologisia liikenneratkaisuja.
En ole vähittäiskaupan asiantuntija, joten en osaa arvioida lukemieni ajatusten todenperäisyyttä. Aiheesta virinneen keskustelun ydin on kuitenkin minullekin hyvin tuttu. Siitä voi nimittäin lukea suomalaisen yhteiskunnan harmaaseen peruskallioon ankkuroidut ikiaikaiset johtamisen perusperiaatteet. Niiden ohjaava vaikutus on läsnä kaikessa päätöksenteossamme.

Sääntö numero yksi: älä muuta mitään

Mitä jos S-ryhmä olisi ilmoittanut nostavansa muutaman sadan tuotteen hintoja? Entä jos hintoja olisi muutettu pienissä lähikaupoissa eikä Prismoissa? Uskon, että kohu olisi ollut ihan yhtä suuri. Ensijärkytyksen jälkeen kansakunnassamme olisi alkanut semiakateeminen todistelu kaupan tilanteesta, puolesta ja vastaan.

Johtamisen kannalta koko asiassa ei ole olennaista hintojen nostaminen eikä laskeminen vaan ylipäätänsä päätös, joka saa aikaan muutoksen. Keskustelusta voi nähdä, että yhteiskunnan mielenrauhan kannalta parasta on olla päättämättä mitään. Jos on pakko tehdä päätös, niin päätettäköön olla muuttamatta mitään.

Sääntö numero kaksi: älä tee päätöksiä, jollet tiedä kaikkea

Jos joudut rikkomaan sääntöä yksi, huolehdi, että ymmärrät mitä olet päättämässä. Jokaisen päätöksen epäsuorat kerrannaisvaikutukset on ymmärrettävä kuin kaaosteoriaa tarkasteleva huippumatemaatikko, jottei päätöksemme osoittaudu kansakuntamme edessä virheelliseksi.

Olennaista esimerkiksi vähittäiskaupan parin sadan tuotteen hintojen muutoksessa ei ole näiden alan yritysten liiketoiminta vaan mitä ilmeisimmin päätöksen vaikutukset lastemme hyvinvointiin heidän loppuelämänsä ajan. Ihmettelemme mielipideosastoilla, miten ketjujen johtajat voivat tehdä tällaisia päätöksiä ilman, että niiden vaikutukset tutkitaan kolmen riippumattoman tutkimuslaitoksen toimesta? Johtajat tuomitaan, jos päätöksestä seuraa jotakin odottamatonta.

Tehdään päätöksiä

Arvostan todella suuresti S-ryhmän viikonlopun ilmoitusta ja myös muiden vähittäiskaupan ketjujen toimia samassa yhteydessä. Ei hintojen muutos vaan se, että yritykset tekivät päätöksiä. Arvostan myös sitä, että päätöksestä kerrottiin isosti julkisuuteen, vaikkei kyseessä ollutkaan mikään maailmaa mullistava uutinen. Ymmärtääkseni vähittäiskauppa on monen muun alan tapaan murroksessa kulutustottumusten ja liiketoimintalogiikan digitalisoituessa. Liiketoiminta on tilanteessa, jossa tärkeintä on tehdä päätöksiä ja pitää niistä avoimesti mahdollisimman suurta ääntä.

Vähittäiskaupan suuret toimijat lienevät aitiopaikalla myös erilaisten Suomi nousuun! -teemojen kannalta. Valitettavasti Suomi ei nouse, jos alistumme johtamaan sitä ja yrityksiämme Jukolan korpimetsistä kumpuavien nyrkkisääntöjen mukaisesti. Päin vastoin. Jokaisen johtajan on noustava kapinaan tekemällä päätöksiä. Joka ikisen päätöksen on muutettava jotain asiaa ja näistä muutoksista on oltava täysin avoimia. Yhtään päätöstä ei saa jättää tekemättä siksi, ettemme vielä tiedä kaikkia sen vaikutuksia. Niitä ei koskaan ole tiedetty eikä tulla tietämään.

Suomi ja sen yritykset eivät nouse eivätkä kasva tyhjänpäiväisen jälkipelin voimin. Etenkään sellaisen, joka ei ole innostavaa ja toimintaa kiihdyttävää sparrausta, vaan joka pyrkii osoittamaan päätökset vääriksi edellä esitettyjen nyrkkisääntöjen voimin. Jälkipelin sijaan nousuun ja kasvuun johtavat päätökset luodaan jatkuvalla avoimuudella, intoa puhkuvalla jakamisen ja uteliaisuuden kulttuurilla. Johtajien tehtäväksi jää avoimuuden synnyttäminen ja sen innostaminen, mutta vielä tärkeämpänä rohkea päätöksenteko etenkin silloin, kun epävarmuus verhoaa tulevaisuutta keskustelun ollessa vielä kesken.

Ja joskus päätösten ja muutosten pitää olla yllätyksellisiä. Odottamaton päätös saattaa saada aikaan tarvittavan murtuman yhteiskunnan tai liike-elämän jämähtäneisyyden patoon. Käynnistää tarvittavan pöhinän ollen keskustelunavaus seuraavia isompia päätöksiä varten. Siinä hintasota toivoakseni tulee onnistumaan.

12.1.2015

Loiri

Nelosen ohjelmasarja Loirinuotiolla on poikkeuksellista katsottavaa. Se on kahden jakson perusteella merkittävä keskusteluohjelma. Sen jälki ei silti juurtune suomalaiseen talk show -perinteeseen vaikkapa Hyvät, Pahat ja Rumat -ohjelman tavoin. Tuon uranuurtajan, josta opittuja uskaliaita ja hätkähdyttäviä maneereita jäljitellään studioilla edelleen. Loirinuotio on toisenlainen. Sitä ei voi nimittäin matkia.

Katsojan näkökulmasta Loirinuotiosta ei oikein muodostu erityistä ohjelmaformaattia. Maallikon silmiin se vaikuttaa jopa vähän hätäisesti raakamateriaalista leikatulta pötköltä.

Loirinuotiosta hätkähdyttävän tekee sen isäntä, Vesa-Matti Loiri.

En ole koskaan tavannut häntä (toivon, että joskus tapaan). Rehellisesti sanottuna en ole oikeastaan nuorempana erityisesti "fanittanut" häntä, samalla tavalla kuin monia muita ihailemiani taiteilijoita. Minulle Loiri on tullut tutuksi Uuno Turhapuro -elokuvien, Spede Shown ja Vesku Shown myötä. Ne olivat lapsuuteni ja nuoruuteni suuren suuria iloja.

Myöhemmin aikuisena aloin kuunnella Loirin levytyksiä ja olen ollut hänen keikallaan muutaman kerran. Hänen tulkintansa tuntuu suunnattoman herkältä, mutta samalla äärettömän voimalliselta. Joskus ajattelen, ettei hänen lauluaan voi pelkästään kuunnella, sen tuntee koko kehollaan.

Viimeisin kuulemani live-esitys tapahtui 2013 Nordic Business Forumissa Jyväskylässä. Kahden laulun mittainen esitys klo 9 aikaan aamulla sai kyyneleet silmiini ja sisukseni värisemään. Niin taisi käydä tuhansille muillekin katsojille. Tuona aamuna tunsin jotain, jota on hyvin vaikea pukea sanoiksi.

Äkkiseltään ajateltuna Loiri on isäntänä keskusteluohjelmansa keskipiste. Hahmo, jonka takia telkkarin äärellä ollaan. Vai onko sittenkään? Katsokaa nyt herranjestas ketä muita kameran edessä on kahdessa ensimmäisessä jaksossa ollut. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, itse kuningas Jari Litmanen, NHL-legenda Teemu Selänne, Venäjällä tunnetuin suomalainen Ville Haapasalo. On siinä kahteen jaksoon pakattu sellainen vierailijakaarti, ettei vastaavaa ole varmaankaan talk show -skenessä aloitusjaksoissa aiemmin nähty. 

Ja heidän keskellään ja kanssaan juttelee mutkattoman lämpimästi Loiri. Ei huomion keskipisteenä, vaan ollen vain läsnä välillä hauraana ja kaihoisana, välillä kujeillen pilke silmäkulmassaan. Kuunnellen, kysellen ja kertoen. Jutellen päivän polttavia, mutta sukeltaen välillä aiheisiin, joita suomalainen mies ei yleensä toiselle puhu alle 2 promillen humalassa. Laulaen jossain karaokebaarissa niin, että Selänne pyyhkii silmiään jo ensimmäisen säkeistön aikana.

Kaikessa levollisen onnellisessa vaatimattomuudessaan hän on kuitenkin jotain käsittämättömän suurta. Sen näkee ja kuulee vieraiden olemuksesta. Sen tuntee ohjelman katsojana sisällään, vaikka ohjelman leikkaus kuljettaakin keskustelua isoin harppauksin eteenpäin. Loirin vieressä yhteiskuntamme muut suurimmat henkilöhahmot näyttävät hyvällä tavalla tavallisilta. Normaaliin julkiseen keskusteluun kuuluva tiedostamaton urosten välinen elekieli tuntuu yhtäkkiä olevan poissa. Ikäänkuin isäntä olisi omalla kaiken kokeneella persoonallaan viestittänyt, ettei sellaista täällä tarvita.

No joo, mitäpä minä voin sanoa katsoessani ohjelmaa viivästettynä pädini pikku ruudulta. En ole edes tavannut koskaan ketään mainituista henkilöistä. Surullisena lasken katseeni näppäimistöön kuullessani jo ankeuttajien äänien kertovan, että näen telkkarista ammattimaisella tarkkuudella toteutetun katsojakokemuksen sellaisena, kuin tuotantoyhtiö haluaa sen minulle näyttää. Jokainen leikkaus ja kamerakulma on tarkoin harkittu, jotta minä päätyisin näkemään Veskun sellaisena, kuin ohjaaja haluaa. Masa nyyhkimässä nenäliinaansa millintarkan käsikirjoituksen mukaisesti. 

Ei, kieltäydyn uskomasta sitä.

Loiri on minun elinaikani Väinämöinen. Suuri suomalainen ihminen, jonka teot urheilijana, urheilun ystävänä, näyttelijänä ja muusikkona ovat todella varteenotettavia lauluja kollektiivisessa kansalliseepoksessamme.

Loirinuotiota ei voi jäljitellä, koska toista Loiria ei ole eikä tule. Hänen taiteensa ja olemuksensa on jotain normaalia tunnetasoa paljon alkuvoimaisempaa. Hänen tulkintansa ei kosketa vain tunnetasolla vaan se tunkeutuu mitokondrioidemme syvimpiin syövereihin ja ravistelee solujamme sisältä päin. Hän laulaa monesti siten, että kuulijana tuntee saavansa voimaa vaikka Sammon taontaan.

En ole koskaan tavannut tai edes nähnyt johtajaa, jonka esiintyminen olisi saanut aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin mitä Loirin tulkinnat minussa synnyttävät. Isolla egolla ja energialla paahtavia suurenmoisia johtajia on moniakin, ja he saavat karismallaan suurenkin yleisön hurmokseen nostattamalla ammattimaisella esiintymistaidollaan energiatason kattoon saakka. Mutta Loiri istuu alas tuoliin, korjaa nuottitelineensä valoa ja alkaa laulaa niin, että ruudun toisella puolella palleaani vavahduttaa ja nenänvarteni kuumottaa suolaisena jo muutaman sekunnin kuluttua. Vaatimattomasta pienuudesta syntyvää suunnatonta suuruutta.

Sitä säteilee mies, joka näytteli Uuno Turhapuroa, Nasse-Setää ja sitä puistonpenkillä flirttailevaa hattupäistä miestä. Loiri itse sanoi hiljattain jossain ohjelmassa, että toisen saaminen nauramaan on hieno teko. Olen samaa mieltä. Ilon tuottaminen toisille ihmisille on todellakin jotain suurta. Ja ehkä suuren ilon äärellä meille syntyy ymmärrys myös toisenlaisista tunteista. Ehkä suuri ilokin kumpuaa vain päinvastaisten tunteiden syvyydet luodattuaan.

Kiitos Vesa-Matti Loiri.

7.1.2015

Kitara, taivas ja tähdet

Kaunein asia, jonka johtajana olen saanut kokea, on toisen ihmisen oivallus, siitä kumpuava kokeilu ja lopulta ehkä onnistuminen. Sellaisten hetkien takia minä olen johtaja ja valmentaja. On etuoikeutettua tehdä työtä, jossa saa olla tukemassa, mahdollistamassa ja näkemässä toisen löytämisen riemua, uskalluksen heräämistä ja voittamisen esteetöntä nautintoa.

Toisen onnistumisesta tulee joskus niin hieno tunne, että siihen pitää käydä reagoimassa piilossa. Tärisemässä onnellisuudesta ja itkeä tihrustamassa ilon kyynel.

En ole kovin monelle rohjennut tätä ääneen huudella. Varmaankin aika harva on tämän kuultuaan uskonut, että sanani tulevat sydämestä. En minäkään aina uskonut. 

Valtaosan elämästäni olen nimittäin ajatellut melkein päin vastoin. Olen halunnut olla itse sankari. Olen halunnut oivaltaa ensimmäisenä, tehdä ensin, parhaiten, nopeimmin. Hukkua minulle osoitettuihin kiitoksiin ja fanien kuumiin suudelmiin. 

Well, wouldn't ya know, it's that swingin' little guitar man...

Olin Dingo-hysterian jäljiltä musiikillisessa tyhjiössä vellova esiteini, kun tajusin ensimmäisen kerran kitarasoolon olemassaolon. Muistan, miten jäin epäuskoisena pyörimään ymmärtäessäni, millainen ääni sähkökitarasta voikaan lähteä. Kaikki tuttukin musiikki heilahti ylösalaisin ja aloin kuunnella vain sitä, miten muun bändin soitto kietoutuu kitaristin ympärille. Kuinka hän katkoo kahleensa tahti pari ennen sooloa ja nostaa sitten kappaleen uusiin sfääreihin taiturimaisella soitollaan. Siinäpä oli todellista rock-tähteyttä! 

Eipä minulla tuolloin ollut käsitystä siitä, mitä muusikon ja kitaristin ammatti voisikaan todellisuudessa tarkoittaa. Näin vain tähtiä. Noista päivistä lähtien halusinkin kitarasankariksi.




Albert. Pantse. Mark. Esa. Costello. Hank. Brian. Kirk. Gary. Richie... Suurten sankarieni soittoa kuunnellessani aloin nähdä itsenikin lavalla. Rokkitähtenä. Päivästä toiseen ennen nukahtamista vajosin keikan päätteeksi polvilleni Still got the bluesin viimeisen siniseksi säröytyneen sävelen hiljetessä ennen yleisön räjähtämistä suosionosoituksiin. Voi kuinka palavasti sitä halusinkaan. En niinkään sitä kitaran soittamista vaan niitä suosionosoituksia. Tähteyttä.

Minusta ei tullut kitarasankaria (ostin ensimmäisen sähkökitarani vasta 26-vuotiaana). En olisi siihen ammattiin todennäköisesti kyennytkään, koska en ole kovin musikaalinen ja lisäksi haavemaailmani ulkopuolella kärsin todella pahasta esiintymispelosta aina pitkälle aikuisikään saakka.

Tähtiin katsellessani minusta tuli silti vähitellen johtaja. 

Aloin siis etsiä yleisön suosionosoituksia johtamisen keinoin. Halusin johtaa bändiä ja ottaa itse lavan haltuun kaikkein kriittisimmissä paikoissa. Halusin henkilökohtaista tunnustusta siitä, että bändi soitti hyvin. Uneksin isojen kauppojen ja hyvien tilikausien jälkeisistä suosionosoituksista. Petyin ja nielin mitä katkerinta kalkkia, jos onnistumistamme ei pidetty minun sooloni ansiona.

Tein siis innolla työtä, jossa mielestäni oli mahdollisuus olla tähti. 

Go go, go Johnny go...

...Olen konsertissa, mahdottoman suuressa rock-konsertissa, intialaisen kollegani kanssa. Olemme keskellä yleisöä ja aaltoilemme muun yleisön mukana odottaen bändiä lavalle. Huumaava odotus päättyy pian. Show alkaa. Itse odotan eniten lavalle bändin kitaristia. Lopulta hän nousee sinne kokoonsa nähden aivan liian suurta kitaraa kantaen. Hän epäröi, mutta näytämme hänelle kollegani kanssa peukkua. Konsertti alkaa. Riemuitsen, koska kitaristi soittaa taivaallisesti. Hän on kollegani 5-vuotias poika. Koko kehoni täyttää ilon tunne, jollaista en ole koskaan aikaisemmin kokenut...

Avasin silmäni ja heräsin sängystäni joskus vuonna 2009 tuosta unesta, tuntien edelleen sanoinkuvaamatonta riemua kollegani pojan (jota en ole koskaan tavannut ja joka tietääkseni ei soita rock-bändissä kitaraa) onnistumisesta lavalla. Makoilin tavallista pidempään peiton alla tuijotellen kattoon ja hiljalleen ymmärtäen motivaationi uudesta näkökulmasta. Luulen, että nauroin ääneen tajutessani, että pienen intialaispojan fantastinen kitarointi tuntui minusta tuhat kertaa hienommalta kuin ne lukuisat unet, joissa itse muka soitin lavan reunalla keikkuen . 

Elämäni päälle toiveunien kiiltokuvista liimaamani sankaritarina oli ohitse. Kaihon hetki oli ohikiitävän lyhyt. Olin liian iloinen löydettyäni uuden raikkaana pulppuavan lähteen motivaatiolleni.



Se täyttää välin korvien

Rehellisesti sanottuna ajattelin tuolloin sängystä töihin päästyäni, että olin jotenkin väliaikaisesti höyrähtänyt ja kenties kaiken maailman puunhalailukirjojen kulutusta olisi syytä rajoittaa. Ilon tunne oli kuitenkin niin läpitunkeva, etten päässyt siitä eroon. Aloin tarkkailla tekemisiäni ja innostumisiani sen kautta ja huomasin viikosta toiseen, että näinhän tämän kuuluukin olla. Tajusin, mikä oikeasti työssäni oli todella innostavaa.

Uusi hämmentävän yksinkertainen perusoivallukseni oli se, ettei johtaja voi olla tarinan sankari. Johtaja ei voi henkilökohtaisesti olla mikään stara, eikä johtaja tee työtänsä vastaanottaakseen palkintoja tai tunnustusta onnistumisestaan. Ei johtajan työssä ole sellaisia henkilökohtaisia voittoja, joissa voi tuntea voitonriemua omasta huippusuorituksestaan. Johtajana on itse asiassa aika pirun vaikea olla itsensä takia. Tai suosionosoitusten takia.

Liian usein mielikuvamme vahvasta johtamisesta ja johtajuudesta sisältää piirteitä jonkin sortin sankaruudesta. Siitä, että vahva johtaja voittaa ja onnistuu, jonka seurauksena hänen organisaationsakin voittaa. Koemme huomion keskipisteenä olevan menestyvän johtajan usein vahvimpana. Hän on varmasti hyvä, koska on esillä. Asia on kuitenkin päin vastoin.

Oikeastaan kenellä tahansa meistä johtajista on pelkkää asemavaltaa niin paljon, että pystymme kyllä tekemään itsestämme suositun. Valta avaa monia keinoja, joilla pystymme pönkittämään omaa rooliaamme ja joilla voimme kerätä suosionosoituksia. Se ei vaadi kummoistakaan johtajuutta. Mahdollisuus olla valokeilassa tarjotaan kaikille johtajille asemamme kautta hopealusikalla.

Mutta valokeilassa pysyttely on aivan hemmetin raskasta.

Itse löysin oman johtamiseni riemun vasta oivallettuani, mistä motivaationi pulppuaa. En tiedä oliko lopputuloksena vahvaa vai heikkoa johtamista, kovaa vai pehmeää, aitoa vai keinotekoista, hyvää vai huonoa. En voi edes väittää tietäväni varman päälle onnistuinko johtamaan muita ihmisiä oivaltamaan, kokeilemaan ja lopulta onnistumaan. Toivon niin. Mutta ainakin sankaruuden unelmoinnista herääminen vapautti mieleni stressistä ja täytti sydämeni ilolla. Ehkä sekin on jo jotain. Riemu täyttää välin korvien.

***

Tämä kitaransoitto on tietenkin vain asioita konkretisoinut ja muutosta kärjistänyt unenomainen sivuseikka omassa elämäntarinassani. Vuoden 2009 unestani seurasi silti myös se, että aloin katsella kitaristejakin uusin silmin. Ihailen edelleen kitaristeja ja muitakin ammatti- tai harrastajamuusikoita. Ja erityisesti sitä, kuinka heidän taitonsa palvelee koko bändiä, laulajaa, kappaletta ja sen sovitusta... ja lopulta yleisöä. Parhaat soittavat niin, että heidän taitonsa kuuluu itse asiassa bändin muiden soittajien tai laulajien soundin kautta. Se on ihan älyttömän hienoa.

Ja kaikista hienointa on muusikoiden kyky innostaa muita ihmisiä paitsi kuuntelemaan musiikkia, myös tarttumaan itse soittimeen tai mikrofoniin. Se jos mikä on arvokasta.