12.1.2015

Loiri

Nelosen ohjelmasarja Loirinuotiolla on poikkeuksellista katsottavaa. Se on kahden jakson perusteella merkittävä keskusteluohjelma. Sen jälki ei silti juurtune suomalaiseen talk show -perinteeseen vaikkapa Hyvät, Pahat ja Rumat -ohjelman tavoin. Tuon uranuurtajan, josta opittuja uskaliaita ja hätkähdyttäviä maneereita jäljitellään studioilla edelleen. Loirinuotio on toisenlainen. Sitä ei voi nimittäin matkia.

Katsojan näkökulmasta Loirinuotiosta ei oikein muodostu erityistä ohjelmaformaattia. Maallikon silmiin se vaikuttaa jopa vähän hätäisesti raakamateriaalista leikatulta pötköltä.

Loirinuotiosta hätkähdyttävän tekee sen isäntä, Vesa-Matti Loiri.

En ole koskaan tavannut häntä (toivon, että joskus tapaan). Rehellisesti sanottuna en ole oikeastaan nuorempana erityisesti "fanittanut" häntä, samalla tavalla kuin monia muita ihailemiani taiteilijoita. Minulle Loiri on tullut tutuksi Uuno Turhapuro -elokuvien, Spede Shown ja Vesku Shown myötä. Ne olivat lapsuuteni ja nuoruuteni suuren suuria iloja.

Myöhemmin aikuisena aloin kuunnella Loirin levytyksiä ja olen ollut hänen keikallaan muutaman kerran. Hänen tulkintansa tuntuu suunnattoman herkältä, mutta samalla äärettömän voimalliselta. Joskus ajattelen, ettei hänen lauluaan voi pelkästään kuunnella, sen tuntee koko kehollaan.

Viimeisin kuulemani live-esitys tapahtui 2013 Nordic Business Forumissa Jyväskylässä. Kahden laulun mittainen esitys klo 9 aikaan aamulla sai kyyneleet silmiini ja sisukseni värisemään. Niin taisi käydä tuhansille muillekin katsojille. Tuona aamuna tunsin jotain, jota on hyvin vaikea pukea sanoiksi.

Äkkiseltään ajateltuna Loiri on isäntänä keskusteluohjelmansa keskipiste. Hahmo, jonka takia telkkarin äärellä ollaan. Vai onko sittenkään? Katsokaa nyt herranjestas ketä muita kameran edessä on kahdessa ensimmäisessä jaksossa ollut. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, itse kuningas Jari Litmanen, NHL-legenda Teemu Selänne, Venäjällä tunnetuin suomalainen Ville Haapasalo. On siinä kahteen jaksoon pakattu sellainen vierailijakaarti, ettei vastaavaa ole varmaankaan talk show -skenessä aloitusjaksoissa aiemmin nähty. 

Ja heidän keskellään ja kanssaan juttelee mutkattoman lämpimästi Loiri. Ei huomion keskipisteenä, vaan ollen vain läsnä välillä hauraana ja kaihoisana, välillä kujeillen pilke silmäkulmassaan. Kuunnellen, kysellen ja kertoen. Jutellen päivän polttavia, mutta sukeltaen välillä aiheisiin, joita suomalainen mies ei yleensä toiselle puhu alle 2 promillen humalassa. Laulaen jossain karaokebaarissa niin, että Selänne pyyhkii silmiään jo ensimmäisen säkeistön aikana.

Kaikessa levollisen onnellisessa vaatimattomuudessaan hän on kuitenkin jotain käsittämättömän suurta. Sen näkee ja kuulee vieraiden olemuksesta. Sen tuntee ohjelman katsojana sisällään, vaikka ohjelman leikkaus kuljettaakin keskustelua isoin harppauksin eteenpäin. Loirin vieressä yhteiskuntamme muut suurimmat henkilöhahmot näyttävät hyvällä tavalla tavallisilta. Normaaliin julkiseen keskusteluun kuuluva tiedostamaton urosten välinen elekieli tuntuu yhtäkkiä olevan poissa. Ikäänkuin isäntä olisi omalla kaiken kokeneella persoonallaan viestittänyt, ettei sellaista täällä tarvita.

No joo, mitäpä minä voin sanoa katsoessani ohjelmaa viivästettynä pädini pikku ruudulta. En ole edes tavannut koskaan ketään mainituista henkilöistä. Surullisena lasken katseeni näppäimistöön kuullessani jo ankeuttajien äänien kertovan, että näen telkkarista ammattimaisella tarkkuudella toteutetun katsojakokemuksen sellaisena, kuin tuotantoyhtiö haluaa sen minulle näyttää. Jokainen leikkaus ja kamerakulma on tarkoin harkittu, jotta minä päätyisin näkemään Veskun sellaisena, kuin ohjaaja haluaa. Masa nyyhkimässä nenäliinaansa millintarkan käsikirjoituksen mukaisesti. 

Ei, kieltäydyn uskomasta sitä.

Loiri on minun elinaikani Väinämöinen. Suuri suomalainen ihminen, jonka teot urheilijana, urheilun ystävänä, näyttelijänä ja muusikkona ovat todella varteenotettavia lauluja kollektiivisessa kansalliseepoksessamme.

Loirinuotiota ei voi jäljitellä, koska toista Loiria ei ole eikä tule. Hänen taiteensa ja olemuksensa on jotain normaalia tunnetasoa paljon alkuvoimaisempaa. Hänen tulkintansa ei kosketa vain tunnetasolla vaan se tunkeutuu mitokondrioidemme syvimpiin syövereihin ja ravistelee solujamme sisältä päin. Hän laulaa monesti siten, että kuulijana tuntee saavansa voimaa vaikka Sammon taontaan.

En ole koskaan tavannut tai edes nähnyt johtajaa, jonka esiintyminen olisi saanut aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin mitä Loirin tulkinnat minussa synnyttävät. Isolla egolla ja energialla paahtavia suurenmoisia johtajia on moniakin, ja he saavat karismallaan suurenkin yleisön hurmokseen nostattamalla ammattimaisella esiintymistaidollaan energiatason kattoon saakka. Mutta Loiri istuu alas tuoliin, korjaa nuottitelineensä valoa ja alkaa laulaa niin, että ruudun toisella puolella palleaani vavahduttaa ja nenänvarteni kuumottaa suolaisena jo muutaman sekunnin kuluttua. Vaatimattomasta pienuudesta syntyvää suunnatonta suuruutta.

Sitä säteilee mies, joka näytteli Uuno Turhapuroa, Nasse-Setää ja sitä puistonpenkillä flirttailevaa hattupäistä miestä. Loiri itse sanoi hiljattain jossain ohjelmassa, että toisen saaminen nauramaan on hieno teko. Olen samaa mieltä. Ilon tuottaminen toisille ihmisille on todellakin jotain suurta. Ja ehkä suuren ilon äärellä meille syntyy ymmärrys myös toisenlaisista tunteista. Ehkä suuri ilokin kumpuaa vain päinvastaisten tunteiden syvyydet luodattuaan.

Kiitos Vesa-Matti Loiri.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti