25.8.2014

Johdatko kilpailussa pärjäämistä vai voittajaksi kasvamista?

Ajattele nyrkkeilyvalmentajaa. Sellaista, joka luo tuittuilevasta teinistä raskaan sarjan maailmanmestarin. Ajattele sitten, että valmentaja ei vuosien mittaan vedä yksiäkään treenejä. Ei yhtäkään harjoitusottelua, ei säkkiä, ei pistehanskoja. Ei edes hyppynarua. Asiaa salille ei poloisella nyrkkeilijällä ole. Valmentaja kasvattaa aloittelijasta mestarin ainoastaan ilmoittamalla tämän otteluihin. Yksi toisensa perään. Voittoa tuuletetaan hetki, häviöstä tulee moitteet. Seuraava ottelu odottaa.

Kuulostaa typerältä. Silti yrityksissä johdamme ihmisiämme usein juuri näin.

Vapauden ja vastuun yksinäisyys

Luin hiljattain uudelleen Cristina Anderssonin kirjan Voittava kierre (The Winning Helix). Uskoakseni se ei alunperin ole johtamistaidon oppikirja, mutta nyt oivalsin, miten hienon viitekehyksen se tarjoaa ihmisten kasvun johtamiseen.

Kirja kertoo ihmisen kasvamisesta ja taidon kehittämisestä siten, että suorituksen hetkellä voittamiselle on tehty tilaa ja sen voi antaa vain tapahtua. Kirja yhdistää kauniisti henkilökohtaisen kasvun eri näkökulmia omiin kokemuksiin kasvamisesta luoden näin käytännöllisen ja selkeän työkalun kasvamisen ymmärtämiseen.

Eräs keskeinen ajatus tässä viitekehyksessä on se, että voittavan suorituksen hetkellä suorittaja on yksin, jolloin hänellä on täydellinen vapaus ja vastuu omasta suorituksestaan. Suoritukseen mennään ja sieltä palataan erilaisten mallien ja syklien kautta oivaltaen, itse tai valmentajan avustuksella. 

Kasvu ja taidon kehittäminen tapahtuvat siten oppimisen ja oivaltamisen kehällä, joka on varsinaisen suorituksen hetken ulkopuolella. Sinnekö huomioni ihmisten johtajana kohdistui? Ei.




Johtajan fokus kasvamiseen

Johtamisemme energia kohdistuu päivittäin lähes tyystin ihmisten suorituksiin, pahimmillaan vain tuloksiin. Julmimmissa organisaatioissa koko oppimisen ja oivaltamisen kehän vaaliminen on ulkoistettu pois johtajan pöydältä. HR-osastolle. Kumppaneille. Ehkä itsepalveluna ihmiselle itselleen. Käypäs kehittymässä ja tule sitten kyvykkäämpänä tänne takaisin, niin minä alan taas johtaa ja seurata sitä mitä teet.

Moni meistä johtajista kertoo ihmisten kasvun kuuluvan yritystemme arvoihin. Sitä mielikuvaa pönkitämme urapoluilla ja kehityskeskustelurutiineilla. Miksi käytämme silti aikamme suorituksen johtamiseen? Vaadimme päivästä toiseen tiettyä suoritusta sen sijaan, että vaatisimme ja valmentaisimme haluttuun suoritustasoon johtavaa kasvua? Miksi raportoimme johtoryhmissä suorituksista ja tuloksista, emmekä siitä, mitä oivalsimme tehdessämme moisen tuloksen? Miksi kovina aikoina pyrimme tehostamaan ja kontrolloimaan suoritusta, jolloin ihmisten kasvun johtaminen jää huomiotta tai se jopa lopetetaan?

Kovien bisnesmiesten keskuudessa ihmisten kasvusta puhuminen tuntuu yhtä väärältä, kuin esittelisi pitsin nypläystä Rauman telakan hitsaajille. Puunhalaaja, joka lapsellisesti uskoo, että kasvava ja kehittyvä ihminen suoriutuu koko ajan paremmin. Hippi, joka ei tajua kepin ja porkkanan jumalallista yhdistelmää suorituksen parantamisessa. Naivi hörhö, joka ei ole sitoutunut firman tavoitteisiin, koska ei puhu tuloksista. Hullu, joka antaa ihmisten puuhastella juttuja ihan omin päin.

Yrityselämässä erillisiä treenejä ei luonnollisesti ole tai niitä on hyvin vähän. Kaiken toiminnan, myös harjoittelun, on oltava yrityksen strategiaa toteuttavaa määrätietoista tekemistä. Pääosa työssä oppimisesta tapahtuu tekemisen ja kokemisen kautta. On siis selvää, että kasvun johtamisessa on kyse pääasiassa johtajan suhtautumisesta kaikkeen tekemiseen. Johtaako hän itse tekemistä vai johtaako hän ihmisiä oivaltamaan tekemisestä raivaten näin työn kautta kehittymiselle tilaa. Väärällä suhtautumisella johtaja valmentaa nyrkkeilijää heittämällä häntä kylmästi ottelusta toiseen.




Voittajaksi kasvaminen on luonnollista

Voittava kierre auttoi myös muistamaan, miten ihmisen kasvaminen välillä tapahtuu teoin ja välillä puolestaan ajatellen, jopa tunteillen. Kuinka ajoittain kehittymistä kantaa eteenpäin ihmisen sisäinen palo (volitio), toisinaan taas ulkoisista tavoitteista ammentava päämäärä (intentio). Miten tärkeää on vanhasta luopuminen, jotta uuden oppiminen mahdollistuu. Milloin on huippusuorituksen hetki ja milloin ollaan keskellä tympääntymisen ja turhautumisen laaksoa. Ja että kaikki tämä on luonnollista.

Nyt kun näitä miettii, niin kauhistuttaa, miten olen voinut johtaa pitämättä tietoisesti moista viitekehystä koko ajan mielessäni. Olen johtanut samalla kaavalla heitä, jotka olisivat sillä hetkellä saattaneet tarvita rauhaa tehdä ja oppia sisäisen volitionsa voimin ja heitä, jotka olisivat tarvinneet juuri silloin tavoitteiden kirkastamista ja intentionsa voimistamista. Olen vaatinut huippusuoritusta ihmiseltä, joka on juuri keskellä tuskaista "emmä osaa mitään" kriisiä etsien uutta ponnahduslautaa seuraavalle osaamisen tasolle. Enkä ole osannut aina nähdä, kuka on juuri nyt huippusuoritustasollaan.

Ihmisten kasvun johtamiseen keskittymisellä on myös miellyttävä sivuvaikutus. Se johtaa aikanaan voittamiseen. Aina vain parempiin tuloksiin.

Urheilijasta ei varmaankaan tule voittajaa ottelujen kulkua tilastoimalla. Yrityksenkään ihmiset ja tiimit eivät voita, jos johtaja keskittyy tilastoimaan ja raportoimaan tiimin suoritusta. Voittamisen kulttuuria silti tarvittaisiin. Joskus sitä lähdetään oikein tekemällä tekemään, jolloin voittamisen pakko huohotetetaan testosteronin kyllästämänä ilmoille kaikkia henkisiä miekkoja kolistellen. Jumankauta, meidän on pakko voittaa. Tää tulee oleen ihan järjettömän tiukka kilpailu!

Usein voittamisen pakko siirtää fokuksen johtajallakin kilpailuun, mikä saattaa tuoda johtamiseen monia lieveilmiöitä (esim. kyvykkyyden kaukokaipuu) kilpailussa pärjäämisen varmistamiseksi. Kilpailu tekee myös voittamisesta absoluuttista, ulkoisiin mittareihin perustuvaa saavuttamista. Toki kovasti kilpaillenkin ja pakon edessä voi voittaa, mutta itse huomaan vasta nyt sellaisen olleen minulle johtajana epämukavaa. 

Olen löytänyt jotain paljon luonnollisempaa. Haluan johtaa ihmisiä kasvamaan luonnollisesti kohti voittavia suorituksia. Ne suoritukset näkyköön maailmalle voittoisina tuotteina, palveluina ja kokemuksina.

3.8.2014

Islanti - kosketus Maaäidin sieluun

Islanti. Unelma. Matka, josta olemme maantieteilijöinä haaveilleet opiskeluajoista lähtien toteutui tänä kesänä hyvin spontaanilla tavalla. Lähdimme matkaan epätavallisen lyhyellä varoitusajalla ilman pilkuntarkkaa suunnittelua. Suurin stressi itselläni syntyi siitä, kuinka nelihenkinen perheemme selviää viikon matkailuautossa ilman joukkotappelua. Aiheeton huoli, kuten myöhemmin käynee ilmi.


Djúpivogur
Masan Kynästä sinkoilee yleensä ajatuksia johtajuuden ympäriltä, joten nyt mennään vähän sivuraiteelle matkakertomuksen muodossa. Innostuin, joten postauksesta tuli myös vähän ylipitkä. Minulle matkasta tuli tärkeä, koska oivalsin tuolla maapallomme laidalla muun muassa sen, millainen olotila on johtamisen vastakohta.

Unohdettu planeettamme

Islanti on fantasian ja tarujen maailma. Kierros saaren ympäri tuo silmien eteen maisemia, joita ei voi uskoa olevan olemassa - ainakaan maapallolla. Samalla saari on oiva muistutus siitä, millainen kotiplaneettamme itse asiassa onkaan ja miten se syntyi, elää ja kehittyy.


Islanninhevosia tulivuoren juurella
Maantieteilijälle Islanti on tietenkin märkä uni. Siellä on jatkuvasti käynnissä sellaisia geologisia ja geomorfologisia prosesseja, joita professori Aartolahti yritti saada ymmärrykseemme Suomen geomorfologiaa -luennoilla. Salpausselän tai Pispalanharjun mieltäminen jääkauden jälkeisessä asussaan oli silloin varsin vaikeaa. Nyt nähtyäni loputtomat Vatnajökull-jäätikön murskaamat, kasaamat ja huuhtomat muodostelmat, voin kuvitella, miltä Vääksy-Orimattila välillä on näyttänyt 10000 vuotta sitten.

Suomessa unohtuu hyvin helposti millainen otus planeettamme on, ja miten mahtava alkuräjähdyksen perintöä kantava voima pallossamme piilee. Islannissakin ilmastonmuutos ja muutkin ihmisen nerokkuuden aikaansaannokset ovat valitettavasti näkyvissä. Minulle tuli silti vahva tunne, että ihminen on planeetamme mahtiin verrattuna melkoinen kirppu. Jos käymme ärsyttämään liikaa, planeettamme voima puuttuu peliin hitaasti mutta varmasti, korjaten kauniit elämän edellytykset jälleen kuntoon. Maapallon ikiaikaisessa elämässä me olemme planeettojen päiväkodista hiuksiin tarttuneita täitä.

Näe kauas, elä hetkessä

Mutkitteleleva kierroksemme saaren ympäri tarkoitti noin 2000 km ajomatkaa päivätaipaleiden vaihdellessa 150 aina 550 km asti. Koko ajomatka (lähes) oli erittäin rauhoittava kokemus ja mietin alkumatkasta pitkään, mistä moinen hermolepo johtui.

Islannissa näkee todella kauas. Joskus tuntuu, että näkee puolet saaresta yhdellä silmäyksellä. Ajaessa etäisyyksiä on todella vaikea hahmottaa. Tasangon laidalla siintävä vuori näyttää aivan samalta 100 km ja 10 km etäisyyksiltä. Kohteen näkeminen horisontissa ei siten tarkoita, että kohta ollaan perillä, vaan sitä vuorennyppylää tuijotetaan pitkään. Ollaan, eletään tässä ja nyt, tietäen ja näkien mihin ollaan menossa. Jaksamatta murehtia, milloin ollaan perillä. Yhtäkkiä vaan ollaan.

Islannissa voi nähdä kauas ja silti siellä elää vahvasti nykyhetkessä. Muuten tulee hulluksi perillepääsyn odotuksesta.


Akureyrista itään

Tämä on täydellinen vastakohta sille, mihin johtajan mieli kouliintuu vuosien saatossa. Johtajana tulevaisuutta verhoaa epävarmuus. Ikinä et tiedä, vaan arvaat. Kauas näkeminen perustuu pelkästään intuitioon, kokemukseen ja tahdonvoimaan. Oikeasti kirkas näkymä eteenpäin on johtajalla todella lyhyt. Samalla johtaja kouliintuu elämään jatkuvasti muualla kuin tässä ja nyt. Joko katsot taaksepäin, että miten meni viime kuussa tai sitten mieli on lukittautunut haluamaasi strategiseen tulevaisuuteen. Läsnäoloa nykyhetkessä pitää oikein harjoitella.

Epävarmuuden sietäminen on mielestäni hyvän johtajan tunnusmerkki. Kaaos ja intuitiolla meneminen ovat aina olleet minullekin työni suola. Silti vastapainoa tarvitaan ja siihen olen löytänyt nyt ainakin itselleni täydellisen ympäristön.

Maailmanlopun jälkeinen yksinäisyys

Eräs yllättävä seikka saaren ympäriajossa oli se, että 99 % ajasta siellä ajellaan ihan yksin. Tunnelma on hiuksianostattava, sillä sellaisissa satumaisissa maisemissa yksin ajaminen on todella post-apokalyptinen kokemus. Minä ja perhe, pöristelemässä matkailuautolla vuonosta toiseen yli laavakenttien, etsien löytyykö jostain vielä ydinräjähdyksestä tai pandemiasta selvinneiden siirtokunta. Olimme liikkeellä kesä-heinäkuun vaihteessa ns. esisesongin aikaan, jolloin kaikki palvelut ovat toiminnassa, mutta turisteja on vielä vähän. Ja niitä paikallisia on myös vähän. Ja siellä on sitä tilaa, erämaata. Johonkin kylään saavuttaessa ei välttämättä näe ketään missään, etenkään aamupäivällä. Silloin autoa tankatessa alkaa oikeasti miettiä, laahustaako bensapumpun takaa jokin puoliksi mädäntynyt zombie-mekaanikko pummaamaan tupakkaa. Creepy? Not.


Sola Myvatnista koillisen erämaihin

Olen ihmisenä sellainen, että en oikein osaa olla yksin. Liimaudun aina kiinni muihin ja pidän ihmisten keskellä ja lähellä olemisesta. Ja sitähän johtajan työ on. Ihmisten jatkuvaa kohtaamista, lähes tauotta. Ympäristöt, joissa johdetaan, ovat aina täynnä ihmisiä. Johtajan polun kuuluukin viedä aina kohti ihmisiä.

Rauha, joka erämaassa kietoi perheemme Luontoäidin yksinäiseen syleilyyn, oli minulle värisyttävän hieno ja tarpeellinen kokemus.

Round'n around and up'n down we go

No niin, nyt tulee se matkakertomus. Ensin kuitenkin kolme kultaista sääntöä urhealle Islantiin matkaajalle:

1) Kierrä koko saari. Reykjavik on ihan söpö ja kuulemma tosi trendikäs, mutta halvemmalla matkustat Maarianhaminaan. Kaupungin ulkopuolelle kehitelty Golden Ring sisältää kivoja nähtävyyksiä, muttei paljasta Islannin mahtipontista uljautta. Islannin sielu on sen tuulen pieksämissä erämaissa.


Koillisen erämaata lähellä Dettifoss-putousta

2) Kunnioita tuulta. Islannissa tuulee hirmuisen kovaa, eikä kyse ole mistään kesämökin kuusia niittäneistä ukkospuuskista. Tuulen voima on jatkuvaa, eikä matkailuauton kanssa kannata leikkiä sen kanssa. Sivutuuli voi kaataa auton tai repiä oven saranoiltaan, kun pysähdyt nappaamaan valokuvia levähdyspaikalle. Järki käteen ja keula tuulta päin.

3) Älä leiki off-road kuskia. Olen ajanut maastoautoa työkseni, joten vilkaisu sisämaahan johtaville F-urille riitti. Siihen maastoon tarvitaan laadukas neliveto, testattua taitoa ajaa sillä sekä eränkävijän taitoja. Pysy siviiliauton kanssa pääteillä. Niitä (sorapintaisiakaan) ei tarvitse pelätä kesäaikaan, kunhan pitää katseen tiessä. 

Kiersimme saaren viikossa, pääasiassa ykköstietä pitkin. Hyvin ehtii, eikä tule edes kiire. Tieltä kannattaa poiketa ainakin Snæfellsnesin niemimaalle, jossa maisemat ovat mykistävän hienot. Sorateille joutuu siellä sekä myöhemmin idässä Egilsstađirista etelään päin tultaessa. Vältimme joitain ykköstietä oikaisevia soratieosuuksia, joissa mäkien kaltevuus olisi ollut yli 15 %.


Yöpymispaikkamme
Päivä 1, Keflavik-Borgarnes-Snæfellsnes. Päätimme aloittaa kierroksen myötäpäivään ja poiketa heti ykköstieltä Snæfellin tulivuoren suuntaan. Siellä jossain, keskellä ei mitään, yövyimme ensimmäisen yön erään kirkon pihassa. Myöhemmin saimme huomata, että Snæfellsnes on hyvä matkan aloitus, sillä se pudottaa suoraan kaninkolon läpi ihmemaan äärelle. Maisemat ja eristäytynyt tunnelma vetivät mykäksi heti alkumatkasta. Itse ykköstie Reykjavikista kohti pohjoista olisi ollut melko tylsä ensimmäisen päivän ajomatkaksi.


Snaefellsnesin etelärannikkoa

Päivä 2, Snæfellsnes-Stykkisholmur-Hvammstangi. Kierros niemimaan ympäri ja pysähdys länsivuonojen suuntaan avautuvassa Stykkisholmurin kalastajakaupungissa. Kuuma kylpy paikallisessa kylpylässä ja sitten sorateille, tähtäimessä paluu ykköstielle. Piiiitkän ja hitaan soratie-erikoiskokeen jälkeen pätkä länsivuonoille johtavaa tietä nro. 60 tarjosi upeaa rauhallista kaartelua vuoriston yli, valtavien U-laaksojen seinämiä hyväillen. Länsivuonoille (se iso rikkonainen niemimaa luoteessa) ei viikon aikana ehdi, se vaatii oman reissunsa. Sen jälkeen ykköstielle, keula kohti pohjoista. Kuten sanottu, tämän pätkän näkymät ovat kuin mistä tahansa Euroopan kumpuilevasta maalaismaisemasta. Kaasua ja yöpyminen uinuvassa Hvammstangin hyljekaupungissa, jälleen erään kirkon pihassa.


Snaefellsnesin niemimaan kärjen rannikkoa

Päivä 3, Hvammstangi-Akureyri-Myvatn. Päivän tavoite oli päästä kuuluisalle Myvatnin vulkaaniselle järvialueelle. Pysähdys matkalla Akureyrissä oli myös virkistävä. Islannin toiseksi "suurin" kaupunki on idyllinen ja matkailijalle oiva täydennys- ja levähdyspaikka. Akureyrissä on kasvitieteellinen puutarha, jollaiseen en kuvitellut törmääväni edes Etelä-Islannissa. Kukkiva paratiisi kaupungin kukkuloilla, taustalla lumihuippuiset vuoret. Kannattaa käydä! Päästyämme muutaman vesiputouspysähdyksen jälkeen Myvatnin äärelle, päätimme tukeutua järven rannalla sijaitsevaan idylliseen Bjargin leirintäalueeseen.


Kylä Akureyrin ja Myvatnin välimaastossa

Päivä 4, Myvatn-Dettifoss-Egilsstađir. Myvatn on luonnonoikku. Vulkaanisesti aktiivinen alue, jossa vesi ja laava ovat taistelleet miljoonia vuosia ja jättäneet jälkeensä eriskummallisia muodostumia. Niiden kiertelyn aikana alkoi kasautua tunne, että olemme jättämässä taaksemme sivistyksen. Myvatnin äärellä sijaitseva Reykjahliđ on viimeinen outpost ennen loputonta erämaata. Näyttääkin sellaiselta sekatavarakauppoineen ja varoituksineen siitä, että seuraavaan huoltoasemaan on matkaa...


Kuuma lähde luolassa, onton jähmettyneen laavavirran sisässä

Erämaahan astuttaessa vulkaaninen Kraflan alue ja sen pulppuavat ja rikinkatkuiset mutalähteet voivat tuntua helvetillisiltä, mutta tosiasiassa ollaan vasta helvetin esikartanoilla. Tästä itään nimittäin alkaa Smaugin Autioittama Maa....


Koillisen autiomaata - tuulee

...Matka Myvatnista Egilsstađiriin on elämäni eristynein kokemus. Maisema on Danten Helvetti, jossa ei elä mikään. Edes Dettifossin valtava putous ei ruoki elämää ympärillään, vaan kohisee kohtalonomaisesti basalttiautiomaan keskellä. Ajomatka oli adrenaliinia täynnä, koska sisämaasta puhalsi voimakas tuuli ja pölymyrsky. Yritimme pitää auton pystyssä ja päästä yöksi itärannikolle. (Dettifossille on muuten vedetty ihan uusi asfalttitie. Opimme kantapään kautta, että vanhemmista kartoista ja oppaista poiketen sinne kannattaa ajaa joen länsipuolista tietä, joka siis ennen on ollut pelkkä F-ura.) Kuin symbolisena palkintona, kävin pesemässä hien ja pölyn pois autiomaan jälkeen löytämässämme vesiputouksessa. Egilsstađirissa yövyimme keskellä kaupunkia.

Putous erämaan laidalla

Päivä 5, Egilsstađir-Jökulsárlón-Kirkjubæjarklaustur. Päivän päätavoite oli jäävuorilaguuni Jökulsárlón, jossa Vatnajökull-jäätikkö kohtaa Atlantin valtameren. Matka sinne oli vaiherikas. Alkutaipaleella edellispäivän pölyt rapisivat pois, koska vesiputousten täyttämät vuoristomaisemat olivat häkellyttävän hienot. Matkalla on soratietä, jota noustaan aika ylös. Emme oikaisseet ykköstieltä tielle 939, koska sen jyrkkyys on 17 %. Tie näytti kyllä hyväkuntoiselta ja oikaisee melkoisen pätkän ykköstietä.

Laskeutuminen vuoristosta kohti etelärannikkoa

Etelärannikolle saavuttaessa Atlantin valtameri näytti voimansa. Satoi kaatamalla ja hirvittävä tuuli piiskasi rantakallioita. Jos täältä lähtee kohti etelää, rantautuu seuraavaksi Etelämantereelle. On siis, mistä puhaltaa. Myrskyssä tutkimme pikaisesti Djúpivogurin, Höfnin ja muita kalastajasatamia. Hyvällä ilmalla söpöjä kyliä.


Rannikko Jökulsárlónin edustalla

Jäävuorilaguuni oli ihan jees, mutta ylimainostettu mielestämme. Hienompi show oli laguunin meren puolella, missä myrsky heitteli jäävuoria takaisin mustalle laavahietikolle. Vatnajökull-jäätiköstä näkee ykköstieltä vain murto-osan. Siitä aavistaa, millainen jättiläinen se on. Tästä länteen alkaa loputon jäätikön suistoalue, joka geomorfologisesti on ällistyttävä, mutta ajomatkana varsin suoraviivainen. Yövyimme suistoalueen jälkeen Kirkjubaejarklausturin pikku kylässä, jonka maisemat muistuttivat Hobittien asuinsijoja.


Konnun näköinen alue Kirkjubæjarklausturissa

Päivä 6, Kirkjubæjarklaustur-Vik-Selfoss-Árnes. Kohti länttä, yli merkillisten sammaloituneuden laavakenttien. Menninkäisten asuinsijoja. Alkaa huomata, että ollaan turistibussien toimintasäteen sisäpuolella. Skógafossin ja Seljalandfossin putoukset ovat taianomaisia, mutta idässä ja Snæfellin ympäristössä on itse asiassa hienompiakin koskia, paikoissa, joissa postikortteja ja T-paitoja ei myydä. Vikin kylässä poikkesimme kylpemään ja ihmettelimme, miksi kylän mustasta hiekkarannasta on tullut niinkin kuuluisa nähtävyyys. 100 km itään on Vatnajökull-jäätikön huuhtomaa mustaa hiekkasuistoa ja rannikkoa silmänkantamattomiin.


Vatnajökull-jäätikön yksi reunama

Selfoss on Islannin "suurin" sisämaakaupunki. Kaupunki on saatu näyttämään juuri niin amerikkalaiselta pikkukaupungilta kuin vain mahdollista. Jos Bonuksen korvaisi Walmartilla, niin hämäys olisi täydellinen. Tästä aloitimme ns. Golden Ringin kiertämisen ja tukeuduimme toisen kerran reissullamme leirintäalueeseen Árnesin kylässä. Mukava leirintäalue kylpylöineen ja näkymä Hekla-tulivuorelle.

Päivä 7, Árnes-Gulfoss-Geysir-Þingvellir-Keflavik. Asenteeni Golden Ringiä kohtaan saaren ympäriajon jälkeen oli jokseenkin vähättelevä. Nähtävyydet sen varrella ovat silti oikeasti hienoja, vaikka ne ovatkin turistikohteita. Tulee muistaa, että Islannissa "turistikohde" ei tarkoita mitään Piazza San Marcon ihmisvilinää, vaan muutamaa karavaanaria ja paria bussilastillista jenkkejä ja japanilaisia. Gulfoss on putouksena elävämpi kuin koillisen karu Dettifoss, suunnilleen saman kokoinen. Vanhan ja jo sammuneen Geysirin "poika" Strokkur on kummajainen, jota ei voi jättää katsomatta. Sen pulppuamisesta erityisesti lapset olivat innoissaan :) Maantieteilijää sykähdytti taasen Þingvellirin kansallispuisto, jossa Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat repeytyvät erilleen.


Vasemmalla Amerikka, oikealla Eurooppa

Saaren kierros tuli täyteen liikenneympyrässä Reykjavikin kehätiellä. Ohikiitävä hetki, mutta jotenkin pysäyttävä. Mitä koimmekaan sen jälkeen, kun erkanimme viikko sitten risteyksestä toiseen suuntaan aloittaessamme kierroksen? Matkan päätteeksi pistäydyimme vielä päiväseltään Reykjavikiin, jossa hienoin kokemus oli lounas sataman autenttisessa Sægreifinn (The Sea Baron) kalaravintolassa. En yleensä innostu veistoksista, mutta saaren koettuani sai kyyneleen silmääni myös kaupungissa näkemäni Einar Jónssonin veistos "The Earth". 

Islannin kiertäminen oli täydellinen irtiotto. Tiesin saaren olevan ainutlaatuinen, mutta maapallon ymmärtämisen "ammattilaisenakin" yllätyin, miten vahvasti luonto kosketti meitä siellä. Sinne on pakko palata. Maastoautoilemaan. Ratsastamaan, tietenkin. Ehkä jäätikölle myös. Tai Länsivuonojen alueelle?


Islanninhevosia Gulfossin lähistöllä

Tämän matkan mahdollisti Touring Cars Icelandin loistava auto ja palvelu. Johtaja Tiitinen puolisoineen ja joukkioineen on saanut matkailuautokonseptin pyörimään Islannissakin niin, että saaren kaukaisimmassakin kolkassa ajellessa on luottavaisen turvallinen olo. Suosittelen varauksetta ja isot kiitokset vielä sinne!

Patsas Reykjavikissa, The Earth, Einar Jónsson