28.1.2014

Rakkautta, hulluutta, draivii

"...myös kyyneleitä, verta ja hikee, joskus vannomista herran nimeen..."

Niinpä. Työhöni on sisältynyt tätä kaikkea viimeisten 13 vuoden ja viiden kuukauden ajan. Varmasti sama meininki fiilistasolla jatkuu tulevaisuudessakin, mutta jossakin muualla. Päätin aloittaa uuden vaiheen elämässäni ja jättää hyvästit rakkaalle työnantajalleni Tiedolle. Työvelvoitteeni päättyy huomenna.

Tällaisen päätöksen tekeminen oli raskasta, mutta myös suunnattoman vapauttavaa. Viime päivien kuluessa olen kaikessa hiljaisuudessa voinut kuunnella tunteitani ja seurata, kuinka järkeni yrittää järjestää niitä loogiseen muotoon ja vastata akateemisesti kysymykseen miksi?

Miksi ja miksi juuri nyt? No, ainakin omalla kohdallani päätökseen johti tunteiden ja ajattelun yhtälö, jossa muuttujia on paljon. En ole sellainen temperamenttinen luonne, joka kiivastuu tai innostuu yhdestä ja tietystä asiasta vaihtaen uudelle raiteelle ovet paukkuen ja perävalot horisonttiin kadoten. Sen sijaan olen työstänyt asiaa tunneälyn valtaamassa alitajunnassani varmaankin jo pidemmän aikaa, valmistellen ratkaisua tähän korkeamman asteen yhtälöön. Jälkiviisaana voisin ehkä sanoa, että kyllä se kestikin.

Kesti ja kesti. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että näitä ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni säännöllisen puolivuosittain, kesällä ja joulun aikoina yleensä. Ajatukset eivät ole johtaneet tekoihin ja konkreettiseen muutokseen, koska olen aina loppujen lopuksi huomannut rakastavani johtamaani tiimiä enemmän kuin seireenien laulua. Ja rakastan edelleen, teitä jokaista.

"...voitontahdon silmistä näät, tahdonvoimaa täynnä päät..."

Tekee aivan helvetin kipeää jättää taakseen joukkue, johon uskoo. Ihmiset, joihin luottaa satasella silloinkin, kun ollaan toisistaan näkö- ja kuuloyhteyden ulkopuolella. Ihmiset, jotka rakentavat yhteistä tulevaisuuttamme ja unelmaamme intohimoisesti silloinkin, kun en muista pyytää raportteja ja plänejä tai järjestää forecast- ja review-palavereja. Porukka, joka vaikeuksien haavoittaessa yksittäistä sielua tai ruumista tekee toistensa työt iloiten siitä, että johtaja tai työkaveri saa levätä. Tyypit, joiden kanssa olen marssinut voittoisasti liput liehuen riemukaarta kohti ja joiden kanssa olemme kolhittuina alkaneet kaiken alusta kuin tsunamien ja pyörremyrskyjen jäljiltä.

"...jotka tekee enemmän kuin lupaa, vaikka tulis joskus lunta tupaan..."

Kuulostaa varmaan paatokselta. Aivan sama, sillä tuollaisen poppoon minä jätän taakseni. Raskasta, mutta helpottavaa, sillä itse asiassa se on ainoa murheellinen asia tässä koko muutoksessa.

Minun elämäntehtäväni ammatillisesti on luoda merkityksiä ja intohimoja, joiden äärelle syntyy tällaisia joukkueita. Arvostukseni itseäni kohtaan riippuu siitä, kuinka suurella palolla ja rakkaudella sitä työtä teen. Tätä työtä ei valitettavasti voi tehdä ilman luopumisen tuskaa. Se tulee eteen viimeistään silloin, kun huomaa, ettei joukkueen menestymismahdollisuuksia enää pysty parantamaan omalla johtajuudellaan. Johtajan työn kaunein ja tuskallisin hetki on tajuta, että joukkue menestyy ilman johtajaansa. Että menestyäkseen vielä paremmin, sen on löydettävä itselleen uusi johtaja.

"...tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä..."

Tällaisen 4900 päivän rupeaman jälkeen aion huokaista hetken ja miettiä sydän ja mieli avoimina, mikä minusta tulee isona. Olen tuon vajaan viiden tuhannen päivän aikana kasvanut fantastisessa yrityksessä upeiden ihmisten ympäröivänä. Kasvuuni on investoitu huolella ja ympäristöni on armollisesti kestänyt myös huonoja päiviäni ja matkan varrella tekemiäni pahojakin virheitä. Eilen kaksikin kollegaani esitti saman kysymyksen: mitä on jäänyt käteen tältä yli kolmentoista vuoden matkalta? Siitä lisää tuonnempana. Ne oivallukset eivät mahdu tähän postaukseen. Sitä paitsi en ole edes ehtinyt jäsentää toisistaan irrallisia huomioita isommiksi kokonaisuuksiksi.

Olen usein jakanut avoimesti virheitäni ja niistä saatuja oppeja kollegoilleni ja minua nuoremmille johtajille. Virheistä on kasvanut kuitenkin myös onnistumisia. Erityisesti minua lämmittää se, että olen onnistunut kasvattamaan seuraajistani uusia johtajia ja oivalluttamaan heitä kehittämään oman johtajuutensa erityispiirteitä. Todisteita tästä voin katsoa silmiin lähes päivittäin. Olen myös onnistunut synnyttämään ja luomaan positiivisia tunneilmastoja, joiden ympäröimänä on jaksettu vaikeidenkin aikojen läpi täysijärkisinä ja toimintakykyisinä.



Huomisen jälkeen menen siis kotiin. Ajatukseni on tietoisesti olla itseni ja perheeni kanssa jonkin aikaa ja tehdä asioita, joita johtajan ammatin takia syystä tai toisesta olen jättänyt tekemättä. Uskon, ettei tällaista mahdollisuutta urani aikana kovin montaa kertaa minulle suoda. Tiedän silti jo nyt, ettei kestä kauaa, kun veri vetää taas sorvin ääreen, johtamaan, kasvamaan, voittamaan...!

Huomisesta alkaa siis uuden merkityksen metsästäminen. Sellaisen "jutun", jota voin suurella rakkaudella ja palolla alkaa kasvattaa, vaalia ja jakaa. Sellaisen, jonka ympärille saan kasata uuden huippujoukkueen tekemään merkityksellistä työtä positiivisessa tunneilmastossa. Sellaisen, jonka äärellä saan kasvattaa taas uusia johtajia. En etsi valmiiksi katettua pöytää, vaan haluan luoda tai radikaalisti muuttaa johtajuutta ja johtamiskulttuuria jonkin merkityksellisen asian tähden. Siitä minä sytyn ja siinä minä olen aivan hiton hyvä. 

Kiitos kanssani matkanneille. Teitä on niin paljon.

Rakkaudella,

-Masa



14.1.2014

Kyvykkyyden kaukokaipuu

Huonolla johtamisella yrityksen kyvykkyyksien kasvattaminenkin voi kääntyä itseään vastaan.

Intin johtajakoulutuksen alkuajoilta mieleeni on jäänyt erään persoonallisen yliluutnanttimme avautuminen. "Luulevatko Herrat Upseerioppilaat, että sodan syttyessä saatte johdettavaksenne jotain eliittisotilaita, jotka selviytyvät keskellä vihollista kaikissa olosuhteissa? Se on kuulkaa niin, että teille annetaan tusina leipääntyneitä raumalaismatruuseja, joilla paita ei pysy housuissa. Sitten teidän pitää voittaa sota!"

Nuoria varusmiehiä avautuminen puolustuksemme miehityksen olemuksesta huvitti. Työelämässäkin lausahdus edelleen hymyilyttää, sillä todellisuudessa olen saanut johtaa tavallisia hienoja ihmisiä ja tiimejä. Nyttemmin olen alkanut funtsia, että kouluttajan sanoissa oli totta toinen puoli:

1) johtajan tehtävänä on mahdollistaa kaikkien onnistuminen

2) eliittisotilaita on siviilissäkin lukumääräisesti vähän, arjen onnistumisissa me kaikki olemme yleensä lähempänä noita "matruuseja" - joskus leipääntyneitäkin

Valitettavasti olen havainnut kyvykkyyksien kasvattamisessa ja osaamisen johtamisessa lieveilmiön, joka pahimmillaan nakertaa ihmisten motivaatiota, tuhlaa johtajien energiaa ja antaa sopivan tekosyyn pakoilla vastuuta huonoista tuloksista.

Kutsun tätä ilmiötä kyvykkyyden kaukokaipuuksi.

Olen itse syyllistynyt tähän samaan. Kyvykkyyden kaukokaipuulle tyypillistä on ajattelu, että onnistumiseen ja voittamiseen tarvittava kyvykkyys on parempaa ja sitä on enemmän aina jossain muualla. Tuo näennäisen nöyrä ja viileän markkinatietoinen johtajan ajattelutapa, jolla viestitään, että meidän pelaajamme ovat Mestiksessä ja pitää ymmärtää, että kilpailevat joukkueet tulevat NHL:stä. Pitää ymmärtää, ketä meillä oikein on vastassa! Näillä resuilla on turha lähteä räpiköimään kansainväliseen kilpailuun! Ne jyrää meitin!

Lähtöajatus on sinänsä ollut oikea. Yritysten ja johtajien tehtävänä on olla merkityksellisiä ja niin houkuttelevia, että parhaat kyvykkyydet ja osaamiset hakeutuvat luoksemme. Oikea myös siinä mielessä, ettei alisuoriutumista tai huonoja tuloksia pidä missään nimessä hyväksyä. Kuitenkin minua on alkanut häiritä se, että tähän alisuoriutumisen pyörteeseen imeydytään jo ennen varsinaista työsuoritusta, jolloin johtaja ennakoi tulevaa tappiota viestimällä siitä, ettei käytössämme ole parhaita ihmisiä eikä parhaita prosesseja tai tuotteita. Älytöntä.

Kaukokaipuu on unelmamme jostain epätodellisesta ja samalla osoitus epävarmuudesta omaa johtamistamme kohtaan. Epäilyämme siitä, että emme ole pystyneet vetämään puoleemme riittävästi kyvykkyyttä sekä pelkoa siitä, ettemme osaa johtaa kaikkia vastuullamme olevia erilaisia ihmisiä voittoihin. Itse asiassa, kyse on asenteemme valinnasta. Johtajina voimme nimittäin päättää haluammeko

1) johtaa seuramme voittoon vaihtamalla joukkuuemme pelaajat kansainvälisen liigan eliittiyksilöihin vai

2) johtaa ja kasvattaa joukkueemme kaikki pelaajat voittoihin ja onnistumisiin.

Valinta ei tietenkään ole mustavalkoinen. Molempia elementtejä tarvitaan yritysten kyvykkyyksien johtamisessa ja rekrytoinnissa. Kysymys on tasapainosta ja erityisesti siitä asenteesta, jota me johtajat nostamme esille viestiessämme. Useimpien tuntemieni yritysten arvoihin ei kuulu ihmisten vaihtaminen. Päin vastoin, pääosa kertoo arvostavansa henkilöstön kehittymistä, oppimista ja työssä kasvamista.

Johtajan (joskus sanatonkin) viesti siitä, että nykyiset pelaajat eivät kelpaa ykkösketjuun on äärimmäisen epämotivoivaa. Olen hämilläni huomannut, kuinka tämä alentuvan nöyristelevä ajattelutapa leviää johtoryhmissä ja johtajien keskuudessa. Emme me pysty vetämään samanlaista presistä. Ei meillä ole resursseja vastaavaan tuotekehitykseen. Ei meidän prosessit ole lähellekään yhtä hiottuja.

Mihin tämä johtaa?

Parhaimmillaan turhautumiseen, pahimmillaan periksi antamiseen ja uskon loppumiseen. Siihen, että jokainen tiimiläinen tuntee nahoissaan, etten minä ole tarpeeksi, vaan että kilpailjoiden leivissä olevat kollegat ovat paljon parempia.



Tehtävämme johtajina on johtaa meitä seuraavat ihmiset voittoihin, onnistumisiin ja kasvuun. Joka päivä uskoa siihen, että joukkueemme voittaa. Joukkueen tähden vastuullamme on tietenkin myös kasvattaa kilpailukykyämme houkuttelemalla porukkaamme uusia maalintekijötä. Heitä etsiessämme meidän on silti sydämissämme uskottava joukkueemme ja sen nykyisten pelaajien taitoihin ja tahdonvoimaan sekä oltava niistä näkyvästi ylpeitä.

Sillä tavalla voitetaan maailmanmestaruuksia!






10.1.2014

Kun kaikki ei mahdu 140 merkkiin

Johtaminen ja johtajuus ovat sellaisia asioita, että kaikki niiden myötä koetut oivallukset eivät yksinkertaisesti mahdu sataan ja neljäänkymmeneen merkkiin. Olen yrittänyt, mutta viimein olen päättänyt antaa periksi.

Tervetuloa uuteen blogiini!

Neljä vuotta sitten rakastuin Twitteriin. Kaikki alkoi hyvin arkisen koruttomasti. Hankin tuolloin työkäyttööni uuden älypuhelimen, jonka oletusasetuksien mukaisesti yhdellä näytöllä pötkötti tarunomainen "mikrobloggausappsi". Kokeilu, ja siinä se oli. Tapa verkottua ja ilmaista omia ajatuksiaan ja tekemisiään lyhyesti ja intuitiivisesti. Twitterin ytimekäs ilmaisutapa valloitti minut, koska pitkien kirjoitusten laatiminen on aina ollut minulle vaikeaa. Samalla tunsin löytäneeni sosiaalisen median kanavan, jossa verkostoituminen ja jakaminen ei tuntunut niin ammatilliselta kuin Linkedinissä.

Viime kuukausien aikana minua on (taas) silloin tällöin johdateltu oivalluksiin, jotka mielestäni ovat olleet jakamisen arvoisia. Aiheet ovat useimmiten liittyneet johtajuuteen ja johtamiseen, molemmat tietenkin lähellä sydäntäni. Tällaisten oivallusten jakaminen ytimekkäästi on ollut hiton hankalaa. Siitä syystä olen päättänyt astua epämukavuusalueelleni ja aloittaa niistä kirjoittamisen "pitkässä muodossa". Tämä blogi tulee sisältämään pääsääntöisesti näitä oivalluksia tai mielipiteitä, joiden jakaminen Twitterissä on hankalampaa kuin esimerkiksi tämä:


Toivon, että osaan... Ei. Toivon, että *opin* jakamaan jotain johtajan, johtamisen ja johtajuuden arjesta perinpohjaisemmin kuin mitä intuitiivisesti Twitteriin höpötän. Toivon, että opin kertomaan ajatuksistani, kokemuksistani ja tunteistani myös sadan ja neljänkymmenen merkin tuolla puolen.

Katsotaan mitä tapahtuu.