25.8.2014

Johdatko kilpailussa pärjäämistä vai voittajaksi kasvamista?

Ajattele nyrkkeilyvalmentajaa. Sellaista, joka luo tuittuilevasta teinistä raskaan sarjan maailmanmestarin. Ajattele sitten, että valmentaja ei vuosien mittaan vedä yksiäkään treenejä. Ei yhtäkään harjoitusottelua, ei säkkiä, ei pistehanskoja. Ei edes hyppynarua. Asiaa salille ei poloisella nyrkkeilijällä ole. Valmentaja kasvattaa aloittelijasta mestarin ainoastaan ilmoittamalla tämän otteluihin. Yksi toisensa perään. Voittoa tuuletetaan hetki, häviöstä tulee moitteet. Seuraava ottelu odottaa.

Kuulostaa typerältä. Silti yrityksissä johdamme ihmisiämme usein juuri näin.

Vapauden ja vastuun yksinäisyys

Luin hiljattain uudelleen Cristina Anderssonin kirjan Voittava kierre (The Winning Helix). Uskoakseni se ei alunperin ole johtamistaidon oppikirja, mutta nyt oivalsin, miten hienon viitekehyksen se tarjoaa ihmisten kasvun johtamiseen.

Kirja kertoo ihmisen kasvamisesta ja taidon kehittämisestä siten, että suorituksen hetkellä voittamiselle on tehty tilaa ja sen voi antaa vain tapahtua. Kirja yhdistää kauniisti henkilökohtaisen kasvun eri näkökulmia omiin kokemuksiin kasvamisesta luoden näin käytännöllisen ja selkeän työkalun kasvamisen ymmärtämiseen.

Eräs keskeinen ajatus tässä viitekehyksessä on se, että voittavan suorituksen hetkellä suorittaja on yksin, jolloin hänellä on täydellinen vapaus ja vastuu omasta suorituksestaan. Suoritukseen mennään ja sieltä palataan erilaisten mallien ja syklien kautta oivaltaen, itse tai valmentajan avustuksella. 

Kasvu ja taidon kehittäminen tapahtuvat siten oppimisen ja oivaltamisen kehällä, joka on varsinaisen suorituksen hetken ulkopuolella. Sinnekö huomioni ihmisten johtajana kohdistui? Ei.




Johtajan fokus kasvamiseen

Johtamisemme energia kohdistuu päivittäin lähes tyystin ihmisten suorituksiin, pahimmillaan vain tuloksiin. Julmimmissa organisaatioissa koko oppimisen ja oivaltamisen kehän vaaliminen on ulkoistettu pois johtajan pöydältä. HR-osastolle. Kumppaneille. Ehkä itsepalveluna ihmiselle itselleen. Käypäs kehittymässä ja tule sitten kyvykkäämpänä tänne takaisin, niin minä alan taas johtaa ja seurata sitä mitä teet.

Moni meistä johtajista kertoo ihmisten kasvun kuuluvan yritystemme arvoihin. Sitä mielikuvaa pönkitämme urapoluilla ja kehityskeskustelurutiineilla. Miksi käytämme silti aikamme suorituksen johtamiseen? Vaadimme päivästä toiseen tiettyä suoritusta sen sijaan, että vaatisimme ja valmentaisimme haluttuun suoritustasoon johtavaa kasvua? Miksi raportoimme johtoryhmissä suorituksista ja tuloksista, emmekä siitä, mitä oivalsimme tehdessämme moisen tuloksen? Miksi kovina aikoina pyrimme tehostamaan ja kontrolloimaan suoritusta, jolloin ihmisten kasvun johtaminen jää huomiotta tai se jopa lopetetaan?

Kovien bisnesmiesten keskuudessa ihmisten kasvusta puhuminen tuntuu yhtä väärältä, kuin esittelisi pitsin nypläystä Rauman telakan hitsaajille. Puunhalaaja, joka lapsellisesti uskoo, että kasvava ja kehittyvä ihminen suoriutuu koko ajan paremmin. Hippi, joka ei tajua kepin ja porkkanan jumalallista yhdistelmää suorituksen parantamisessa. Naivi hörhö, joka ei ole sitoutunut firman tavoitteisiin, koska ei puhu tuloksista. Hullu, joka antaa ihmisten puuhastella juttuja ihan omin päin.

Yrityselämässä erillisiä treenejä ei luonnollisesti ole tai niitä on hyvin vähän. Kaiken toiminnan, myös harjoittelun, on oltava yrityksen strategiaa toteuttavaa määrätietoista tekemistä. Pääosa työssä oppimisesta tapahtuu tekemisen ja kokemisen kautta. On siis selvää, että kasvun johtamisessa on kyse pääasiassa johtajan suhtautumisesta kaikkeen tekemiseen. Johtaako hän itse tekemistä vai johtaako hän ihmisiä oivaltamaan tekemisestä raivaten näin työn kautta kehittymiselle tilaa. Väärällä suhtautumisella johtaja valmentaa nyrkkeilijää heittämällä häntä kylmästi ottelusta toiseen.




Voittajaksi kasvaminen on luonnollista

Voittava kierre auttoi myös muistamaan, miten ihmisen kasvaminen välillä tapahtuu teoin ja välillä puolestaan ajatellen, jopa tunteillen. Kuinka ajoittain kehittymistä kantaa eteenpäin ihmisen sisäinen palo (volitio), toisinaan taas ulkoisista tavoitteista ammentava päämäärä (intentio). Miten tärkeää on vanhasta luopuminen, jotta uuden oppiminen mahdollistuu. Milloin on huippusuorituksen hetki ja milloin ollaan keskellä tympääntymisen ja turhautumisen laaksoa. Ja että kaikki tämä on luonnollista.

Nyt kun näitä miettii, niin kauhistuttaa, miten olen voinut johtaa pitämättä tietoisesti moista viitekehystä koko ajan mielessäni. Olen johtanut samalla kaavalla heitä, jotka olisivat sillä hetkellä saattaneet tarvita rauhaa tehdä ja oppia sisäisen volitionsa voimin ja heitä, jotka olisivat tarvinneet juuri silloin tavoitteiden kirkastamista ja intentionsa voimistamista. Olen vaatinut huippusuoritusta ihmiseltä, joka on juuri keskellä tuskaista "emmä osaa mitään" kriisiä etsien uutta ponnahduslautaa seuraavalle osaamisen tasolle. Enkä ole osannut aina nähdä, kuka on juuri nyt huippusuoritustasollaan.

Ihmisten kasvun johtamiseen keskittymisellä on myös miellyttävä sivuvaikutus. Se johtaa aikanaan voittamiseen. Aina vain parempiin tuloksiin.

Urheilijasta ei varmaankaan tule voittajaa ottelujen kulkua tilastoimalla. Yrityksenkään ihmiset ja tiimit eivät voita, jos johtaja keskittyy tilastoimaan ja raportoimaan tiimin suoritusta. Voittamisen kulttuuria silti tarvittaisiin. Joskus sitä lähdetään oikein tekemällä tekemään, jolloin voittamisen pakko huohotetetaan testosteronin kyllästämänä ilmoille kaikkia henkisiä miekkoja kolistellen. Jumankauta, meidän on pakko voittaa. Tää tulee oleen ihan järjettömän tiukka kilpailu!

Usein voittamisen pakko siirtää fokuksen johtajallakin kilpailuun, mikä saattaa tuoda johtamiseen monia lieveilmiöitä (esim. kyvykkyyden kaukokaipuu) kilpailussa pärjäämisen varmistamiseksi. Kilpailu tekee myös voittamisesta absoluuttista, ulkoisiin mittareihin perustuvaa saavuttamista. Toki kovasti kilpaillenkin ja pakon edessä voi voittaa, mutta itse huomaan vasta nyt sellaisen olleen minulle johtajana epämukavaa. 

Olen löytänyt jotain paljon luonnollisempaa. Haluan johtaa ihmisiä kasvamaan luonnollisesti kohti voittavia suorituksia. Ne suoritukset näkyköön maailmalle voittoisina tuotteina, palveluina ja kokemuksina.

2 kommenttia :

  1. Kilpailuissa pärjääminen riippuu aiemmin tehdystä työstä. Taas hevosilla on annettavaa. Katsoin ratsastuksen MM-kisojen kenttäratsastuksen maastokoetta, yhdessä vaiheessa selostaja kiinnitti huomion erääseen huippuratsastajista. Huolimatta huimasta vauhdista ja adrenaliinista ratsastaja taputti hevosta kaulalle jokaisen esteen jälkeen, hän muisti kiittää joka kerta. Loppua kohti tämä osoittautui voitokkaaksi strategiaksi. Ratsastaja sössi yhden esteen, mutta hevonen venyi peittämään virheen ja he selvisivät esteestä kunnialla. Loppuradasta, kun monella alkoi jo vauhti hyytyä, tuo radan aikana kiitosten avulla rakennettu luottamus sai hevosen yrittämään kaikkensa ja se sai ikään kuin siivet jalkoihinsa, kun siltä pyydettiin vielä vähän vauhtia. Siinä tulee parhaimmillaan sellainen suhde, että hevonen on valmis tekemään mitä vain ratsastajansa eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistava esimerkki! Pitääpä katsoa tuo kilpailu, jos vaikka löytyisi vielä YLE Areenasta. Tuon tarinan ydinviesti soveltuu mielestäni sellaisenaan myös työelämään. Miten johdetaan toisiamme kohti voitokasta suoritusta. Palaute ja kiittäminen sekä sitä myötä luottamuksen rakentuminen ovat olennainen osa oppimista ja oivaltamista.

      Poista